Uutiset
9.11.2012
Maailman Historia: Kekkonen oli metsänkin kuningas
Maailman Historia: Julkaistu 9.11.2012 klo 00:00
Presidentti Urho Kekkonen tunnettiin innokkaana eränkävijänä. Kalastus ja metsästys olivat tapa irrottautua ikävistä työasioista, mutta toisinaan eränkäynti oli osa hänen vallankäyttöään. Luonto kuitenkin jäi hänen sairastuttuaan 1981.
Teksti Lauri Seppälä
Presidentti Urho Kekkonen sihtailee kiväärillään taivaalle. Hän on Helsingin ulkoluodoilla herraseurueessa, joka harrastaa riistanhoitoa. Siihen kuuluu myös varisten ja lokkien ampumista. Presidentin selän taakse asettuu muuan metsästyksenvalvoja, mikä selvästikin häiritsee ampujaa.
– Mitäs siinä vahtaat?
– Kaikki lokit eivät ole vahinkolintuja, ja kalalokki on rauhoitettu. Etkä sinä tunne sitä, voit vielä ampua rauhoitetun linnun, metsästyksenvalvoja perustelee.
– Jos niin ikävästi sattuisi, niin silloin sinä sen ammuit ja minä armahdan sinut!, tokaisee presidentti.
Metsämies Kekkonen
Metsästyksenvalvojan tarkkaavaisuus oli perusteltua, koska Kekkoselle ei ollut ominaista niinkään luonnon yksityiskohtien ja eläinlajien hahmottaminen. Enemmänkin presidentti nautti luonnosta kokonaisuutena ja liikkumisesta siellä. Hän kirjoitti aiheesta pääministeri Kalevi Sorsalle:
– Ota aikaa itsellesi. Kävele metsässä. Siellä ne ajatukset syntyvät.
Yhtä tarkkaan kuin Kekkonen merkitsi hiihtokilometrinsä ja painonsa, hän kirjasi myös kala- ja metsästysretkensä. Parhaimpina vuosinaan presidentti kalasteli tai metsästeli jopa nelisenkymmentä päivää vuodessa. Kekkonen oli siis mitä suurimmassa määrin ulkoilmaihminen.
UKK:n seurana retkillä oli usein vanhoja ja tulevia suomalaisia vaikuttajia: yleensä yritysjohtoa ja poliitikkoja. Monet presidentin eräseurueissa olivat kavereita, jotka osasivat kertoa rempseitä juttuja, mutta osasivat pitää myös suunsa supussa, jos niin oli tarvis.
”Kovettu kalamies”
Jo poikasesta asti Kekkonen oli kalamies henkeen ja vereen. Omien sanojensa mukaan hänestä kasvoi presidenttikautensa aikana ”kovettu kalamies”.
– Ei kalastus ole minulle harrastus – se on vakaumus, hän kiteytti.
Mieluisimpia kalastusalueita Kekkoselle olivat Turun saariston haukivedet, Keski-Suomen kosket sekä pohjoisessa Tornio-Muoniojoen suurin sivujoki Lätäseno. Suomen ulkopuolella hän kalasteli muun muassa Amazonaksella, Alaskassa, Senegalissa, Meksikonlahdella, Islannissa sekä luonnollisesti myös Neuvostoliitossa.
Kalastus ei ollut presidentille ainoastaan leppoisaa ajanvietettä, sillä Kekkosen piinkova urheiluhenki puski jatkuvasti esiin. Kalaretkillä mukana olleet muistelevat, että UKK:n piti olla paras, kukaan toinen ei saanut saada enempää kaloja kuin hän.
Valtakunnan ykkösasema takasi sen, että presidentti ohjattiin parhaimmille kala-apajille. Olipa myös tapauksia, jolloin radiopuhelimilla pidettiin yhteyttä eri puolella jokea kalastaviin seurueisiin ja varoitettiin ylittämästä päämiehen kalasaalista.
– Tästä ylivoimaisuudestaan hän pyrki luomaan myytin, aivan kuin se riippuisi joistakin korkeammista voimista. Ilmojen haltijat ja Ahti ovat hänen suojelijoitaan, ei häntä mikään voita, pohdiskeli Eino S. Repo.
Presidentti oli myös innokas tuulastaja. Hämyisinä syysiltoina toverit Kekkonen ja diplomaatti Viktor Vladimirov tapasivat lähteä tuulaalle Porkkalassa. Eräällä kerralla he olivat niin viehtyneitä vedenalaisiin tapahtumiin, että huomasivat olevansa läpinäkymättömässä sumupilvessä. Heillä ei ollut aavistustakaan sijainnistaan.
– Veneessäni istui Suomen presidentti, ja minä olin vastuussa hänen hengestään ja terveydestään, Viktor Vladimirov muisteli.
Suunnat olivat täysin sekaisin, ja kalamiehet eksyivät entistä syvemmille vesille, jossa pohjakaan ei enää näkynyt. Jostakin kaukaa kuitenkin pilkotti heikko valo, jota kohti heidän onnistui kulkea. Rannalla viskiannos rauhoitti hermot, ja kaikki huolet karkoitettiin lämpimässä saunassa.
Zavidovon mannekiinit
Metsästysreissuilla Kekkonen tapasi laajempaa miesjoukkoa, joka koostui arvovaltaisista kansalaisista, diplomaateista ja vieraan vallan päämiehistä. Loka-marraskuun aikaan hirvijahteja oli parhaimpina vuosina kymmeniä. Kutsuja oli aina kiusaksi asti, sillä Kekkonen ei tuntenut samankaltaista intohimoa metsästykseen kuin mitä tunsi kalastukseen. Hän kirjoitti vuonna 1975:
– Metsästys. En siitä pidä. Nuorena en koskaan ollut metsällä. Nyt tässä virassa olen katsonut olevani pakotettu käymään metsällä. En ole murhanhimoinen metsästäjä, olen huono ampuja ja usein pelkään ampua.
Metsässä puhuttiin politiikkaa
Metsästys oli varsinkin idän mahtimiesten mielipuuhaa. Neuvostojohtajat olivat kuin feodaaliruhtinaita, jotka nauttivat riistan kaadosta ja yltäkylläisistä aterioista. Kekkonen osasi käyttää tätä taitavasti hyväkseen: etenkin Zavidovon metsästysretkillä käydyt keskustelut olivat mitä tärkeintä ulkopolitiikkaa. Jahdin ohella osattiin myös irrotella.
– Se oli helvetinmoista menoa: syötiin, ryypättiin, saunottiin, uitiin, syötiin ja ryypättiin, eri ministerin tehtävissä toiminut Olavi J. Mattila kuvaili.
Kekkosen jahtiystävyys oli läheisintä neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin kanssa. Heistä piirtyi 1960-luvulla kuva mahtavissa karvahatuissa poseeraavina Zavidovon mannekiineina. Naapurissa presidentti Urho Kekkosta alettiin pitää lähes omana miehenä, jolle voitiin puhua reilusti avoimemmin kuin monille veljesmaiden johtajille.
– Niin kauan kuin Kekkonen pysyy Suomen johdossa, tulemme luottamaan Suomeen silmät ummessa, Nikita Hruštšov totesi.
Joulukuussa 1963 Zavidovon jahtilounaan herkistämänä Hruštšov sanaili, että ”Neuvostoliitto oli ryöstänyt suomalaisilta Karjalan, joka oli sen vilja-aitta”. Myöhemmin hän jatkoi, että Neuvostoliitto ei tarvitse Viipuria. Valtavan roihun lämmittämänä Zavidovossa nautittiin tavallisesti villisikaa. Aterian jälkeen lumisessa metsässä kaikuivat usein Rakastan elämää ja muut tunnelmalliset venäläiset laulut.
Uupunut erämies
Viimeisinä vuosina presidentin ase ei juuri paukkunut, sillä hänen näkönsä alkoi tehdä tepposia. Kalalla hän jaksoi käydä paremmin, mutta raihnautuminen pehmensi myös kalamiehen tarmoa. Viimeisellä kalastusretkellä Islannissa vuoden 1981 kesällä saalis jäi olemattomaksi. Sairas ja huonotuulinen päämies halusi keskeyttää retken ja palata etuajassa kotimaahan.
Elokuun 8. päivänä 1981 Helsingin Sanomissa julkaistiin kuva, jossa Islannin presidentti Vigdís Finnbogadóttir tukee hoippuvaa Kekkosta. Huhut presidentin sairaudesta alkoivat välittömästi kiertää. Aineksia reippaille jutuille koko kansan kalamiehestä ei enää ollut.
Pian lääkintäneuvos Rikhard Sotamaata pyydettiin Tamminiemeen taivuttelemaan sairasta presidenttiä antamaan professori Erkki Kivalolle mahdollisuus kirjoittaa lääkärintodistus, jonka perusteella tasavallan presidentin olisi mahdollista pyytää eroa.
– Kuules nyt Urho, anna Erkin kirjoittaa sellainen paperi, jolla pääset tästä kaikesta. Onhan presidentin virka, kuten itse olet monta kertaa sanonut, paska virka.
Hetken mietittyään presidentti löi nyrkkinsä pöytään ja tokaisi:
– Ja niin saatanan paska virka!
Lopulta Kivalo sai kirjoittaa todistuksen, jonka perusteella Urho Kaleva Kekkonen päätti lokakuussa 1981 25 vuotta kestäneen presidenttitaipaleensa. Samalla se merkitsi ”kovetun kalamiehen” lukuisten metsästysretkien ja kalastusmatkojen päättymistä.
